<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Katsoin viikonloppuna dokumentin Notes from North Korea. CNN:n Christiane Amanpour raportoi pääkaupunki Pyongyangista.

 

Pohjois-Korea kutsui kuluvan vuoden helmikuussa New Yorkin Philharmonikot soittamaan ja vierailulle. Koska Yhdysvallat ja Pohjois-Korea ovat teknisesti ottaen vielä sodassa keskenään, kyseessä ei ole ihan jokapäiväinen asia. Lisätään tähän vielä se, että maassa ei saa soittaa, laulaa, viheltää tai esittää, kuunnella tai katsella muuta musiikkia kuin heidän "rakasta johtajaansa" tai kommunismia ylistävää musiikkia tai tanssia (muutama vuosikymmen sitten taisi olla sama tarina jossain näilläkin seuduilla...). Ohjelmassa haastateltiin myös naista, joka oli laulanut työkseen näitä Kim Jong Il:n ylistämisvärssyjä, mutta oli erehtynyt kotonaan lauleskelemaan Eteläkorealaista laulua, ja joutunut pidätetyksi. Usean vuoden vankeuden jälkeen hän oli päässyt pakenemaan Kiinaan, ja sieltä Etelä-Koreaan.

 

Jos ei usko sattumiin, on ajankohta vierailulle melko mielenkiintoinen: kutsu esitettiin samaan aikaan, kun Pohjois-Korea purkaa ydinlaitostaan, ja neuvottelee Yhdysvaltojen kanssa ydinohjelmastaan.

 

Orkesterin lisäksi tapahtumaa pääsivät tietenkin todistamaan tiedotusvälineet, ja koko konsertti televisioitiin ennenkuulumattomasti suorana lähetyksenä kansalle. Ulkomaisille vieraille pistettiin tietysti parhaat herkut tarjolle, ja pääkaupunki kimmelsi valojen loisteessa kuin Hämeenkatu valoviikkojen aikana. Internet oli käytössä. Vieraiden lähdettyä sekä valot että tiedon valtaväylä kuulemma sammuivat hyvin nopeasti.

 

Kaikki haastateltavat korealaiset "kadunmiehet" kertoivat, kuinka paha Amerikka on. Arkkivihollinen. Paha. Pahapahapaha. Olivat varmaan raukat ihan sekaisin, kun täysin kielletyt asiat olivat yhtäkkiä juhlinnan aihe: amerikkalaiset + poliittisesti sitoutumaton musiikki. Tai ei täysin, soittivat mokomat Amerikan kansallishymninkin!

 

Konsertin jälkeen niiden muutamien korealaisten joita haastatteluissa näytettiin, mielipide Amerikkaa kohtaan oli alkuperäistä paljon suopeampi. "<?xml:namespace prefix = st1 ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:smarttags" />Former U.S. Secretary of Defense <?xml:namespace prefix = st2 ns = "urn:schemas:contacts" />WilliamPerry, also a former negotiator with North Korea, told me this was a magic moment, with different peoples speaking the same language of music." Amanpour kirjoittaa.  

 

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen juttu. Ei oikein tiedä kenen motiiveja vierailulla ensisijaisesti ajettiin, ja mitä saavutettiin. Vai pitäisikö vain uskoa musiikin taikaan...

 

Lukekaa ihmeessä Amanpourin raportti!